käännöstyö – Juho Sankamo

Daavid ja Jumalan liittouskollisuus

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2023!

Pipliaseuran raamatunkäännöstyössä on uurastettu kovasti. Olemme nyt kääntäneet kaksi pitkää kirjaa, 1. ja 2. Samuelin kirjan. Näissä kirjoissa on tekstiä ja asiaa niin valtavasti, että kaikkea kiinnostavaa ei voida käsitellä uutiskirjeessä. Näissä kirjoissa on kyse siitä, kuinka profeetta Samuel voitelee Daavidin Israelin kuninkaaksi. Näin Daavidista tulee Herran voideltu (Messias hepreaksi). Kirjan päähenkilönä on Daavid.

Tulen järjestämään keväällä webinaarikurssin – Raamatun näkökulmia ajasta ikuisuuteen. Tämän uutiskirjeen lopussa lukee tästä kurssista tarkemmin. Mukaan kurssille voi ilmoittautua tästä.

Daavid Raamatun sankari ja Messiaan esikuva

Itse asiassa VT:ssa on kaksi miestä, jotka nousevat kaikkien ihmisten yläpuolelle: Mooses ja Daavid. Mooses mainitaan VT:ssa 767 kertaa, mutta Daavid mainitaan 1075 kertaa. Daavid on selvästi VT:n tunnetuin henkilö. Kenenkään toisen ihmisen, Jeesusta lukuun ottamatta, elämäntapahtumista ei kerrota niin paljon kuin Daavidin. Hän voitti Goljatin, soitti harppua Saulille, johti Israelin sotilaita taisteluissa, valloitti Jerusalemin ja teki siitä kuningaskuntansa pääkaupungin. Hän hallitsi 40 vuotta. Hän sai suuret Messias-lupaukset Jumalalta (2. Sam. 7:5–17.)

Jumala lupaa rakentaa Daavidin suvulle ikuisen kuningaskunnan ja valtaistuimen, jolla on aina istuva sinun sukuusi kuuluva mies. Daavidin poika tulee rakentamaan Jumalalle temppelin. Jumala tulee ottamaan hänet omaksi pojakseen ja olemaan hänelle Isä. On vielä valtavan tärkeä huomata, että nämä lupaukset nojaavat Jumalan isälliseen liittouskollisuuteen, hesed. ”Minä pysyn uskollisena (hesed) enkä hylkää häntä.” (2. Sam. 7:15.) Kyseessä on hyvin yleinen hepreankielinen sana, hesed, joka tarkoittaa armouskollisuutta, armoa, rakkautta – ehkä liittouskollisuus kertoo tarkimmin mistä on kyse. Kirjan lopussa Daavidin voittolaulussa, 2. Sam. 22, Daavid laulaa myös tästä Jumalan uskollisuudesta: ”hän tekee armollisesti (hesed, liittouskollisesti) voidellulleen.” (2. Sam. 22:51.) On aivan selvää, että Daavidin kuninkuus perustuu ennen kaikkea Jumalan liittouskollisuuteen, hesed. Jumala on luvannut olla uskollinen sille liitolle, jonka hän on solminut Daavidin kanssa.

Tavallaan, kun Raamattu puhuu hesedistä, tästä Jumalan armahtavasta liittouskollisuudesta, niin ihminen tietää ja uskoo, että hänellä on vielä hyvä osa Jumalan suunnitelmissa ja pelastushistoriassa. Samuelin kirjoissa tällä hesedillä on ratkaisevan tärkeä merkitys koska näissä kirjoissa Daavidista ei anneta yksipuolisen hienoa ja sankarillista kuvaa. Itse asiassa Daavidista kerrotaan kiusallisen pimeitä asioita. Daavid syyllistyy, omasta tahdostaan ja harkiten, aviorikokseen, murhaan, valehteluun… Jumalalle ei todellakaan ole ok, että kuningas tekee tällaista. Nyt punnitaan Jumalan hesed, ja se katuuko Daavid tekojaan. Jumalan armo, liittouskollisuus, hesed, kesti. Missä synti on tullut suureksi, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi, niin kuin Paavali sanoi.

Jumalan liittouskollisuus Daavidia kohtaan antaa myös meille jokaiselle tärkeän viestin. Jumala ei varmastikaan halua hylätä meistä ketään. Tämän vuoksi on syntien anteeksianto, rippi, kaikenlaisia apukeinoja. Jumalalla on visio Daavidin messiaanisuudesta – synti ei saisi pilata tätä Jumalan suurta suunnitelmaa. Synti ei saisi vetää Daavidia tuhoon, pienuuteen ja kadotukseen. Liittouskollisuuden, hesedin, suurin merkki on Kristuksen, Daavidin pojan, ristikuolemassa ja ylösnousemuksessa. Kenenkään ei pidä tuhoutua syntiensä vuoksi. Anteeksianto ja sovitus on hoidettu. Sen voi ottaa vastaan.

Mikä olen minä?

Daavid vastaa Jumalan ihmeellisiin lupauksiin suurella hämmästyksellä: Herra, minun Jumalani! Mikä olen minä ja mikä on minun sukuni, kun olet tuonut minut tähän asti? Eikä tässäkään vielä ollut sinulle kyllin, vaan olet antanut suvulleni lupauksia, jotka tähtäävät kauas tulevaisuutteen.” (2. Sam. 7:18–19.)

Kuinka Daavidista tuli suuri sankari? Hänen lähtökohtansa olivat tuiki tavalliset. Daavid oli Iisain kahdeksasta pojista nuorin. Kun muut pojat lähtivät sotimaan filistealaisia vastaan, Daavid jäi kotiteltoille paimentamaan lampaita. Taistelusta ei oikein tullut mitään: israelilaiset olivat omassa leirissään, ja kukaan ei uskaltanut lähteä haastamaan filistealaisten voimamiestä, Goljatia, joka herjasi Israelin Jumalaa. Palkinto olisi kyllä valtavan suuri: jos israelilainen voittaisi, hän toisi pelastuksen koko kansalle. Toisaalta, jos israelilainen hävisi, hän toisi häviön ja orjuuden koko kansalle. Niinpä israelilaisleiristä ei löytynyt ketään, joka olisi lähtenyt taistelemaan Goljattia vastaan.

Viimein tuo kotosalla viihtynyt nuorukainen, Daavid, saapuu paikalle. Hän kyselee, mitä kuningas on luvannut sille, joka voittaa tuon Goljatin. Hän ihmettelee ääneen, kuinka tuo ympärileikkaamaton pakana voi pilkata elävän Jumalan taistelurivistöjä.

Daavidin seurassa kotoisa ja konsensushakuinen ryhmähenki alkaa rakoilla. Daavidin kysymykset herättelevät miehiä: omalta mukavuudenalueeltaan pitäisi uskaltaa lähteä. Pitäisi astua Goljatin eteen. Mutta se ei ole helppoa. Edessä on kaoottinen voimajärkäle, Goljat, joka yrittäisi murskata vastustajansa. Yksi Daavidin veljistä ärsyyntyy Daavidin puheista täysin. ”Miksi sinä tulit tänne alas? Kenelle sinä jätit nuo vähäiset lampaasi autiomaalle? Minä tiedän sinun hävyttömyytesi ja pahan sydämesi. Sinä tulit tänne alas katselemaan sotaa.” (1. Sam. 17:28.)

Daavid ihmettelee, eikö täällä saa edes puhua. Daavidin puheet pantiin kuitenkin merkille, ja kohta hän onkin kuningas Saulin kuultavana. Saulin mielestä Daavidista, tuosta siloposkisesta kotipojasta ei ole taistelemaan ammattisotilasta, Goljatia, vastaan. Daavid sanoo, että kuningas ei saa pelätä. ”Herra, joka pelasti minut leijonan kädestä ja karhun kädestä, pelastaa minut myös tuon filistealaisen kädestä.” (17:37.)

Daavid taistelee Goljatia vastaan samoilla aseilla, joilla hän on taistellut leijonia ja karhuja vastaan: kivilingolla. Kevyesti ja ketterästi ilman suojuksia liikkuva Daavid ottaa viisi kiveä ja linkoaa yhden niistä Goljatin otsaan. Peli on pelattu.

Usko ja seikkailuun lähteminen

Daavidin kehityskulku kotoisasta paimenpojasta Goljatin kukistajaksi ja Israelin pelastajaksi sisältää pari pointtia, jotka liittyvät yleisesti Jumalan kutsuun tarttumiseen.

Kyse on jostain suuremmasta kuin yksin minusta. Daavid taistelee pelastaakseen Israelin filistealaisten käsistä.
Uskossa astutaan tuntemattomalle maaperälle, terra incognita. Daavidin astuessa Goljatin luo hän astuu maaperälle, jolle kukaan toinen ei ollut uskaltanut astua. Hän on yksin täysin tuntemattomalla maaperällä. Hän voi valloittaa tuon alueen kansalle.

Uskosta puhutaan välillä kainalosauvana ja tuttuna turvapaikkana. Lapsuudenusko on lämpöinen ja kotoisa. Todellisuudessa usko on vaarallista ja haastavaa. Usko ei oikein kotiudu ja muutu kesyksi, vaan se haluaa mennä eteenpäin. Usko johti Daavidin Goljatin luo, ja Jeesuksen usko johti Golgatalle. Usko vie meitä vaarallisille paikoille.

Heprealaiskirjan luvussa 11 kerrotaan uskon esikuvista. ”Usko sai Abrahamin tottelemaan Jumalan kutsua ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa.” (Hepr. 11:8.) Usko sai Abrahamin tuomaan Iisakin uhriksi Morian vuorelle (1. Moos. 22). Hän uskoi, että Jumala toteuttaa lupauksensa, vaikka herättämällä Iisakin kuolleista. (Hepr. 11:19.) Usko ei ole vain sinua varten. Uskon kautta Aabrahamista tulisi lukemattomien kansojen isä, ja lukemattomat kansat tulisivat siunatuiksi hänessä. Usko avaa vision aina johonkin paljon suurempaan, kuin vain sinuun itseesi.

Usko on, niin kuin Heprealaiskirjeessä sanotaan, ”sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11.) Tulevaisuutta me emme tiedä. Edessä on ovia, joita nähdään, ja ovia, joita ei nähdä. Uskossa vaeltaminen vaatii kovaa rohkeutta ja viisautta. Vain astumalla eteenpäin, tuntemattomalle maaperälle, terra incognita, voit nähdä, mitä aukeaa. Daavidilla oli uskoa, ja tuo usko ajoi hänet kotoiselta mukavuusalueeltaan aivan uuteen ja vaaralliseen paikkaan, Goljatin eteen taistelutantereelle. Sama koski Aabrahamia, Jeesusta Kristusta, ja kaikkia, jotka kulkevat uskossa.

Tietysti, uskonvaellus ei päättynyt Goljatin voittamiseen. Koko Daavidin elämä on yhtä uskonvaellusta. Hän oli usein jonkun ihan uuden edessä. Aina siintää edessä uusi luvattu maa, terra incognita, joka pitäisi valloittaa. Daavid valloitti Jerusalemin, joka oli vieläkin jebusialaisten hallussa. (2. Sam. 5.) Jerusalemista tuli hänen kuningasdynastiansa pääkaupunki ja myöhemmin temppelin paikka.

Loppiaisena muistamme Idän tietäjiä, niitä kolmea miestä, jotka lähtivät kaukaa idästä, Babyloniasta, tähden johdattelemana kohti tuntematonta maata – terra incognita. Uskonvaelluksessa idän tietäjät ovat hyviä esikuvia. Uskossa he seurasivat sitä Jumalan lähettämää tähteä, minne tahansa se heitä johtikaan. Perinteen mukaan nuo tietäjät olivat rikkaita idän kuninkaita. Tähteä seuratessaan he päätyivät Betlehemiin, Jeesuksen syntymäluolaan, seimen äärelle. Astu sinäkin seikkailuun. Uskalla uskoa.

Uskon visio

Samuelin kirjoissa mainitaan pari kertaa hepreankielinen sana, hizajon, joka tarkoittaa visiota ja näkyä. Jakeessa 1. Sam. 3:1 sanotaan, että noina aikoina Herran sanaa ei juuri kuultu, ja visio oli levällään. Visio ei ollut selkeä. Kansalla ei ollut selkeää suuntaa. Sen jälkeen, kun profeetta Natan on kertonut Daavidille Jumalan suuret lupaukset, todetaan näin: ”Natan kertoi Daavidille kaikki nämä sanat ja koko tämän vision.” (2. Sam. 7:17.)

Voisiko olla niin, että jos meiltä puuttuu visio, visio Jumalan pelastussuunnitelmasta, jossa me voimme olla osana, niin silloin myös usko näivettyy. Usko avaa vision Jumalan suunnitelmiin, niin että voimme asettaa itsemme siihen. Usko auttaa meitä näkemään oma elämämme Jumalan suunnitelmien valossa ja visiossa. Ja niin kuin Raamatussa aina, visio koskee koko Jumalan kansaa.

Tänään me tarvitsemme suurta visiota, suurta hengellistä visiota, joka koskee Suomen kansaa, Euroopan kansoja, ja oikeastaan koko maailmaa. Hengellisen laiskuuden, relativismin ja kyynisyyden keskellä ei ole mitään kunnon visioita. Uskon, että kunnon visio löytyy Kristukselta, kirkon huomasta. Kristus on maailman valo. Euroopalla on valoisa tulevaisuus vain, jos se löytää uudelleen omat kristilliset juurensa. Muussa tapauksessa me pelleillään pikkujutuilla valtavan suuren pahuuden, Goljatin, riehuessa tosissaan.

Hannan taito valittaa

Samuelin kirja alkaa dramaattisella kertomuksella, johon moni meidän aikamme suomalainen voi samaistua. Hanna haluaisi saada vauvan, mutta hän on lapseton. Hannalla on myös toinen ongelma. Hänen miehellään, Elkanalla, on toinen vaimo, Peninna. Tuohon aikaan Raamatun maailmassa moniavioisuutta esiintyi ja siitä joutuivat monet kärsimään, kuten Hanna, Raakel ja Saara. Joka tapauksessa Peninna kiusasi Hannaa jatkuvasti. Varmasti hän oli kateellinen Hannalle siitä, että Elkana todella ”rakasti Hannaa” (1. Sam. 1:5, 8).

Peninna kiusasi ja vähätteli Hannaa siitä, että tuo ei pystynyt saamaan lapsia. Vuodesta toiseen Peninna ponnisti vauvoja. Samuelin kirja, joka on psykologisesti aivan valtavan tarkka ja loistava kirja, kuvailee Hannan tuntemuksia. Hanna oli niin väsynyt lapsettomuuteensa ja kilpailijattarensa kiusaamiseen, että hän ei enää syönyt, vaan itki jatkuvasti. (1:7–8.) Hanna meni joka vuosi Herran huoneeseen rukoilemaan. Hänellä oli ”katkera sielu” (1:10), mutta sitä kovemmin hän rukoili ja itki.

Hanna vetosi Jumalaansa, että jos Herra näkee hänet, köyhän palvelijattarensa, eikä unohda häntä, vaan muistaa hänet, niin että antaa hänelle pojan, niin silloin hän antaa tuon pojan täysin Jumalan käyttöön. Pappi Eeli tarkkailee valtaistuimeltaan, mitä tuo onneton nainen yksikseen sopertelee pyhäkössä. Hän ajattelee, että nainen on humalassa. Hanna kertoo, että hän on onneton nainen, hänellä on raskas henki, qesat ruah. Hän on vuodattanut sielunsa, sisäisen elämänsä Jumalan kasvojen edessä. (1:15.)

Meidän aikanamme, jolloin halutaan olla niin myönteisiä, olisi varmasti syytä kuunnella Hannan kaltaisia hengen vuodatuksia. Niissä avaudutaan oikein kunnolla. Mielenkiintoisesti Hannan kertomuksessa todetaan, että Jumala oli sulkenut Hannan kohdun. JHWH sagar rahmah. Herra sulki hänen kohtunsa. (1. Sam. 1:5.) Voiko rukous avata jotain, minkä itse Jumala on sulkenut?

Ehkä se on niinkin, että tuo kärsimys, ja nuo vaikeat ajat saivat Hannan todella rukoilemaan, ja päättämään, että jos hän saa pojan, tuo poika kuuluu Jumalalle – suurempiin suunnitelmiin. Hannan kiitosvirsi, 1. Sam. 2:1–10, muistuttaa todella paljon neitsyt Marian, Herran äidin, kiitosvirttä, Luuk. 1:46–55. Näiden naisten kiitosvirsissä näkyy selvästi, kuinka molemmat näkivät, kuinka heidän poikansa elämä täyttyisi Jumalan suurissa suunnitelmissa ja pelastushistoriassa. Kyse ei ollut vain minun omasta pojastani, vaan kyse oli pojasta, joka tulisi astumaan uskonseikkailuun, astumaan tuntemattomalle maalle ja tekemään suuria Jumalan kansan hyväksi. Näiden poikien myötä seikkailu jatkuisi.

Todennäköisesti oikeaan osuu, jos sanoo, että vuosi 2023 tulee olemaan levoton vuosi. Kuinka siitä selvitään? Daavid oli suuri uskonsankari, mutta hänkin lankesi monta kertaa raskaasti. Sitten hän taas nousi, langetakseen uudelleen. Samuelin kirjojen viesti on, että me voimme luottaa vain Jumalan armoon, hesed, liittouskollisuuteen. Värikkään elämänsä lopulla Daavid, taas lankeemuksen keskellä, lausuu sanat, jotka sopivat meille kaikille: ”Parasta on jättäytyä (pudota) Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri. Ihmisten käsiin en tahdo jättäytyä (pudota).” (2. Sam. 24:14.) Kenen käsiin sinä halusit jäädä? Viimekädessä turvallisinta on pudota hyvän Jumalan käsiin, Jeesuksen Kristuksen käsiin.

Kristittyinä me kuulumme Jumalan perheväkeen, Jeesuksen Kristuksen veljiin ja siskoihin. Tämän vuoksi olemme myös Daavidin jälkeläisiä Kristuksessa. Jumala, ”sinä olet uskollinen sille, jonka olet voidellut, Daavidille ja hänen suvulleen, nyt ja aina.” Aamen. 2. Sam. 22:51.

Toivotan sinulle oikein hyvää joulun aikaa ja hyvän Jumalan siunausta vuoteen 2023!

t. Juho Sankamo

Tulevia tapahtumia:

Vivamo: Vanhan testamentin matkassa, la. 4.2.2023.

Haapajärven seurakunnassa Maria-symposium. 9.2.2023. Neitsyt Maria taistelevana kuningattarena.

KREDU. Apologetikkonferens i Nykarleby. På stadig grund? 10.-12.3.2023. Luentoja Daavidiin liittyvistä arkeologisista löydöistä. Ruotsiksi.

Webinaarikurssi: Raamatun ja arkeologian näkökulmia ajasta ikuisuuteen.

Ilmoittaudu mukaan kurssille tästä. Kurssin aiheet ovat seuraavat:

Ke. 15.3. Enkelit Jumalan suunnitelmissa ja meidän elämässämme.

Ke. 22.3. Ars moriendi. Kuinka valmistautua kuolemaan – kristillinen opas.

Ke. 29.3. Haudat aukeavat. Mielenkiintoisimmat arkeologiset haudat Jerusalemissa.

Ke. 5.4. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus.

Ke. 12.4. Elämän kirjat taivaassa ja maan päällä.

Kurssin hinta 109 €. Luennot ovat noin 60 minuutin mittaisia, ja niistä saa tallenteet. Mukaan kuuluu myös laajat luentomuistiinpanot (e-kirja).

Mitä saat? Paljon uskonvahvistusta ja ymmärrystä mielenkiintoisista aiheista, jotka koskevat meitä kaikkia. Asiantuntevia kaivauksia raamatullisen arkeologian ihmeellisiin löytöihin. Tutustut Ars morideniin, kuolemaan valmistautumisoppaaseen, jonka kristityt ovat kehittäneet todellisten ja rajujen kokemusten pohjalta. Opit perusasiat siitä, mitä kristinuskossa opetetaan ja uskotaan enkeleistä. Tutustumme, mikä on Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen merkitys meidän matkallamme ajasta iäisyyteen.

Tuomarien kirja – Jumalan lähettämiä kummallisia pelastajia

Tässä uutiskirjeessä kerron Tuomarin kirjan käännöstyön keskellä syntyneistä löydöistä. Samalla mainostan erittäin hyvää kurssia, johon kannattaa osallistua. Pidän Helsingin Raamattukoululla, perjantaina ja lauantaina (7.-8.10.) kurssin, jossa syvennymme apostoliseen uskontunnustukseen. Mukaan voi tulla ihan paikan päälle tai voi osallistua myös etäopiskelijana.

Juttelin juuri automatkalla tyttäreni Martan, 9-v., kanssa siitä, mihin ihmiset uskovat. Martta kummasteli, miksi koulussa on niin paljon lapsia, jotka eivät usko Jumalaan. Miksi oppilaat, eivätkä opettajatkaan, tunne edes Raamatun peruskertomuksia? Suomi on muuttunut. Lapset eivät enää juurikaan saa tukea uskolleen koulusta, mediasta tai edes kodistaan. Tämän vuoksi on tosi tärkeää tuntea, mihin uskomme, ja miksi. Mitkä ovat uskon perusteet? Tarvitaanko vain sokeaa uskoa, tai onko usko tunteista kiinni?

Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyjen mukaan suomalaisten usko kristinuskon keskeisiin asioihin on pienentynyt puolella vuodesta 1999 vuoteen 2011. Nyt se on varmasti jo laskenut siitäkin. Meillä on todellakin uskonkriisi tässä maassa. Tunnemmeko enää Jeesusta Kristusta, Jumalan Poikaa? Vaarojen keskellä, muista Herran sana: ”Ellette usko, te ette kestä.” (Jes. 7:9.) Nyt meillä on niitä vaaroja joka puolella: energiakriisi, sota, talousongelmat ja vaikka mitä. Ellette usko, te ette kestä. Hienoa, jos ilmoittaudut Uskontunnustus-kurssille tämän linkin kautta. Mutta nyt Tuomarien kirjaan.

Synti ampuu ohi

Usein olen kuullut sanottavan, että heprean kielessä synti, hatta, tarkoittaa ohi ampumista. Nyt, ensimmäistä kertaa löysin selvän Raamatun kohdan, jossa tämä käy selvästi ilmi. Nimittäin jakeessa Tuom. 20:16 kuvataan Benjamin heimon valiosotureiden ampumataitoja näin: ”jokainen näistä miehistä osasi lingota kivellä hiuskarvaan, hairahtumatta.” (oma käännökseni.) He osasivat siis osua kivilingolla hiuskarvaan, ja tässä mainitaan heprealainen sana hatta, joka tarkoittaa syntiä. Tuo sana, hatta, tarkoittaa ohi ampumista, lankeamista ja hairahtumista.

Kuinka vaikea onkaan kulkea suoraan ja oikeaa tietä, lankeamatta oikealle tai vasemmalle? Kannattaa miettiä tarkkaan, mihin minun elämäni tähtää. Missä on fokus? Teenkö syntiä, olenko hairahtanut väärille poluille? Vai olenko niin kuin valiosoturi, joka osuu hiuksenhienoon maaliin? Jos ajatellaan pelastushistoriaa, niin Israelin tähtäyspisteenä on taivasten valtakunta – Tuomarien kirjassa näemme, että siitä tähtäyspisteestä ammuttiin ohi ja pahasti. Kirjan lopussa Israel tuo mieleen enemmän Sodoman (Tuom. 19) kuin taivasten valtakunnan. Syntisellä, ohi ampuneella, on kuitenkin toivoa, koska Jumalan armo on pohjaton.

Siirtymäkauden kuvaus

Tuomarien kirjassa on kuvattu 12 tuomarin edesottamuksia. Luku 12 on tietysti symbolinen luku, joka viittaa koko Israeliin, 12 heimoon. Jotkut tuomarit ovat paremmin tunnettuja, kuten Gideon, Debora ja Simson, kun taas jotkut tuomarit jäävät selvästi vähemmälle huomiolle: Otniel ja Samgar. Ajallisesti liikumme vuosien 1400 ja 1000 eKr. välillä. Nykytutkijat useimmiten kaventavat tämän tuomareiden aikaikkunan vuosien 1200 ja 1000 väliin. Joka tapauksessa Tuomarien kirja kuvaa siirtymäkautta Israelin historiassa. Kansa on juuri tullut exoduksen kautta Egyptin orjuudesta luvattuun maahan. Nyt kansa valloittaa tuota maata filistealaisilta ja kanaanilaisilta. Vasta 1000-luvulla Israel muuttuu monarkiaksi eli se saa ensimmäisen kuninkaan, ja niin Israelissa vallan ottaa Daavidin dynastia, joka kestää 400 vuotta (1000–580 eKr.). Tuomarien aika on epäyhtenäisen kansan levotonta aikaa, jota leimaa anarkismi. Jumala kuitenkin lähettää aika ajoin kansansa pelastajaksi tuomarin.

Monet Raamatun tutkijat pitävät Tuomarien kirjaa Raamatun taidokkaimpana kirjallisuutena, ja jopa koko maailmankirjallisuuden huipputeoksena. Tarinallisesti teos on loistava. Siinä on yllättäviä käänteitä, ironiaa, huumoria ja draamaa. Teos ei ole mikään kohtelias ja mielistelevä muistelmateos Israelin tuomareista. Tuomarien kirjassa aika ei kultaa muistoja, vaan historiallisia virheitä käsitellään kivuliaan suoraan ja rehellisesti.

Tuomarien kirjaa lukiessa voi kauhistella, miten Raamatusta löytyy tällainen kirja, jossa on niin raakoja murha, sotia, lynkkauksia, raiskauksia ja vallankaappauksia. Koko kirja päättyy Israelin veljessotaan, tai sisällissotaan (Tuom. 19–20). Kirjan lopussa toistuu fraasi: ”Siihen aikaan Israelissa ei vielä ollut kuningasta, jokainen toimi niin kuin itse hyväksi näki.” (Tuom. 17:6; 18:1, 19; 21:25.) Oman käden oikeus, nopein ja vahvin voitti. Tällainen ajankuva sopii myös meidän aikaamme. Yhteinen moraalikompassi ja visio on hukassa. ”Jokainen toimi niin itse hyväksi näki.” Meidän aikanamme yksilö saa päättää melkein kaikesta mahdollisesta – tiettyyn rajaan asti. Hän saa valita kymmenien vaihtoehtojen joukosta, mitä sukupuolta hän ”kokee” edustavansa, hän voi valita seksuaalisen suuntautumisensa…

Jos synti on ohiampumista, niin nyt ongelmana on se, että ei taida olla edes yhteistä maalitaulua. Jokainen ampuu harhalaukauksia sinne tänne. Missä on yhteinen tähtäyspiste, yhteinen visio? Samuelin kirjan jakeesta 1. Sam. 3:1 löytyy ajankuvaus, joka sopii Tuomarien kirjan loppuvaiheille, kuin myös meidän ajallemme: ”noina päivinä visio (näky, hazon) ei ollut levinnyt laajalle.”

Kauhean onnellinen syyllisyys Tuomarien kirjassa

Tuomarien kirjassa toistuu sama kaava. Israel tekee syntiä, unohtaa Jumalan. Filistealaiset tai muut Israelin viholliset hyökkäävät Israelin kimppuun. Jumala nostaa esiin tuomarin, joka tulee Israelin pelastajaksi. Hetken verran menee taas hyvin, mutta kohta ollaan taas kaulaa myöten ongelmissa ja synnissä. Kansa hairahtuu syntiin, eksyy väärille teille, menettää visionsa ja määränpäänsä.

Kirjassa onkin moraalinen kehitys alaspäin. Kirjan alussa Israel taistelee filistealaisia, pakanoita vastaan. (Tuom. 1.) Kirjan lopussa Israel ajautuu sisällissotaan, tai veljessotaan, jossa Israelin heimot aloittavat sodan Benjamin heimoa vastaan. (Tuom. 19–20.) Näemme, että Israelin viholliset eivät enää olekaan vieraita kansallisia ryhmiä (filistealaiset, amalekialaiset), vaan nyt israelilaiset kääntävät miekan toisia israelilaisia vastaan – Benjamin heimolaisia vastaan. On myös suorastaan skandaalimaista, että kirjan lopussa, luvussa 19, kerrotaan raiskauksesta israelilaisessa Gibean kaupungissa. Eräs pappismies on vaimonsa kanssa vierailemassa Gibeassa. Yöllä Gibean miehet saapuvat heidän majapaikkansa ovelle. He ryskyttävät ovea ja sanovat haluavansa maata eli raiskata tuon vierailevan miehen (!). ”Tuo tänne se mies, joka tuli luoksesi. Me tahdomme maata hänet.” (Tuom. 19:22.) Tilanne on aivan samanlainen, kuin Sodomassa, jossa Sodoman ylpeät ja ilkeät miehet halusivat raiskata Lootin (1. Moos. 19:5). Tällä tavalla Tuomarien kirjassa osoitetaan, kuinka alas Israel oli vajonnut: Sodoman tasolle.

Felix culpa t-shirt | tostadora — Onnellinen lankeemus.

Syntiinlankeemus ei tietenkään ole pelastushistorian päätepysäkki. Kirkon pääsiäisliturgiassa on erikoinen ylistyshuudahdus: ”Oi onnellinen lankeemus, joka toi meille tällaisen ja näin suuren Lunastajan.” Latinaksi: Felix culpa. Vaikka synnissä ei sinänsä ole mitään onnellista, niin kuitenkin synnin vuoksi Jumala lähetti meille niin loistavan Lunastajan! Niinpä myös mitä synkin synnintunnustus voi avata meille Jumalan rajattoman armon sylin. Niin kävi tuhlaajapojalle, ristinryövärille ja monelle muullekin. Tuomarien kirjassa puhutaan Jumalan armosta ja kärsivällisyydestä, mutta Lunastajaa ei vielä paljasteta. Toistuvien syntiinlankeemuksien keskellä alkaa tulla selväksi, että tuomareista ei ole Israelia pelastamaan – kirjan lopussa haikaillaankin jo kuninkaan perään. Evankeliumin valossa näemme, että tuo kuningas, joka toisi täydellisen pelastuksen, olisi Jeesus, sillä hän ”pelastaa kansansa sen synneistä.” (Matt. 1:21.)

Tuomarin kirjan valossa Israel oli hengellisesti rapakunnossa. Tuskin meidän aikamme ihmiset ovat paljoa paremmassa kunnossa. Voimmekin kysyä, itseltämme: olenko minä kulkenut harhaan? Olenko eksynyt lammas? Olenko menettänyt fokuksen, olenko hairahtunut syntiin, ampunut ohi? Jos jatkan synnin, eksymisen tiellä, kuinka kadotukseen lopulta päädynkään? Onko Sodoma määränpäänä? Tähtäyspisteenä pitäisi kuitenkin olla taivasten valtakunta. Näiden kysymysten kanssa kannattaa aina pitää tuo Lunastaja mielessä – Tuomarien kirjaa tulee lukea Kristuksen kanssa. Oikeastaan vain rakastavan ja luotettavan Jeesuksen Kristuksen kanssa uskallamme rehellisesti ja avoimesti tunnustaa syntimme – ripissä on juuri tästä kyse. Voimme luottaa, että Kristus kuitenkin tietää, keitä me olemme, ja voimme luottaa, että hän ei hylkää sitä, joka hänen puoleensa kääntyy.

Tuomarien kirjan lopussa nousee esiin kysymys: kuinka tästä eteenpäin? Mitä me nyt teemme? Leeviläinen pappi, jonka vaimo on raiskattu ja murhattu, kysyy tuossa tilanteessa israelilaisilta: ”mitään tällaista ei ole eikä ole nähty milloinkaan sen jälkeen, kun israelilaiset lähtivät Egyptistä. Harkitkaa nyt tarkoin ja sanokaa, mitä on tehtävä.” (Tuom. 19:30.) Meilläkin on syytä pysähtyä ja kysyä: ”Harkitkaa nyt tarkoin ja sanokaa, mitä on tehtävä?”

Jos Tuomarien kirjassa kuvataan karmeita tapahtumia, niin meillä on kyllä koto-Suomessa aivan yhtä karmeita tapahtumia. Niinpä voisimme ihan samalla tavalla pysähtyä miettimään: ollaanko me menossa oikeaan suuntaan? Mitä nyt on tehtävä?

Millainen johtaja milloinkin?

Tuomarien kirjan tuomarit, Israelin pelastajat, ovat tosi yllättäviä ja kummallisia sankareita. Ensinnäkin yksikään merkittävä tuomari tai suuri johtaja ei nouse ”virallisten” johtajaheimojen joukosta: Juudan, Leevin tai Joosefin heimoista. Toiseksi nämä tuomarit ovat yllättäviä persoonia. Tuomari Ehud on vasenkätinen – huono enne muinaisessa maailmassa. Tuomari Samgar ”surmasi 600 filistealaista häränajajan pistimellä. Näin hän pelasti Israelin” – aika kummallisella aseella.

Gideonista tulee Israelin pelastajasta, vaikka Gideon on vähäpätöisestä suvusta. Tuomari Barak oli pelkuri. Jefta on väheksytty porton poika – mutta verraton sotilas ja johtaja. Simson on nasiiri, joka ei malta elää nasiirilupaustensa mukaan. Hän nai vierasmaalaisen naisen, rikkoo ruokasäädökset, ja lopulta häneltä leikataan hiukset, vaikka nasiirin hiuksia ei saisi leikata.

Pari naistakin on pelastajien joukossa: Tuomari Debora ja Jael. Jael pelastaa Israelin, tappaa Israelin ykkösvihollisen, sotapäällikkö Siseran, tarjoamalla hänelle lämmintä maitoa, ja sitten, kun Sisera, tuo vihollispomo, oli nukahtanut, Jael iskee telttavaarnan hänen päästään läpi. Naistuomari Debora oli aiemmin profetoinut tuomari Barakille: ”Herra antaa Siseran naisen käsiin.” (Tuom. 4:9.) Debora ylistää Jaelia, tuota rohkeaa ja kylmäveristä naista: ”Olkoon naisista siunatuin Jael, Jael, keniläisen Heberin vaimo, siunatuin nainen paimentolaisten joukossa.” (5:24.)

Tuomarien kirjasta näemme, että Jumala voi nostaa, ja usein nostaakin, yllättäviä henkilöitä pelastajiksi ja johtajiksi. Nuo henkilöt eivät aina nouse virallisten virkahissien mukana.

Kädet levitettyinä hän antoi henkensä ja voitti vihollisensa

Tuomarien ajanjakso on sekasortoista aikaa. Simson on 12 tuomarista viimeinen. Kun hän kuolee, loppuu tuomarien ajanjakso. Simson on kummallinen mies. Hän on jo ennen syntymäänsä määrätty Herran nasiiriksi, jolla on ihmeelliset voimat. Hänet on kutsuttu Israelin pelastajaksi filistealaisten käsistä. Simson ei kuitenkaan elä niin kuin voisi olettaa ”uskonnollisia lupauksia” tehneeltä mieheltä. Hän luottaa ihmeellisiin voimiinsa, mutta hän rikkoo kaikki nasiireja koskevat käskyt. Hän nai vierasmaalaisen, filistealaisen. Hän syö saastaista, kiellettyä ruokaa – leijonan raadosta löytynyttä hunajaa. Hän juhlii viiniä juoden, vaikka nasiirit eivät koskaan saisi juoda alkoholia.

Hän rakastuu Delilaan – mutta filistealaiset lahjovat Delilan tivaamaan Simsonilta, missä on hänen yliluonnollisten voimiensa salaisuus. Joka päivä Delila utelee Simsonilta, missä on hänen voimiensa salaisuus, missä on hänen heikko kohtansa, miten hänet voidaan sitoa ja lannistaa (Tuom. 16:6). Simson ei paljasta tätä Delilalle, mutta kun nainen itsepintaisesti anoo totuutta, Simson ei enää kestä. Delila vetoaa mieheensä petollisesti: ”Kuinka voit väittää rakastavasi minua, kun et sydämessäsi luota minuun?” (Tuom. 16:15.) Simson on todella uupunut, ja niin hän paljastaa, että hänen voimiensa salaisuus on hänen hiuksissaan. Kun Simson nukahtaa, Delila kutsuu filistealaiset Simsonin kimppuun, ja niin Simson vangitaan. Hän on voimaton. Hänen hiuksensa on leikattu. Raamattu toteaa surullisen totisesti, mikä oli Simsonin hengellinen tilanne: Simson ajatteli, että ”minä riistäydyn taas vapaaksi kuten aina ennenkin.” Mutta hän ei tiennyt, että Herra oli poistunut hänestä.” (Tuom. 16:20.)

Filistealaiset pilkkaavat Simsonia, sokaisevat hänen silmänsä ja laittavat hänet tanssimaan heille. He järjestävät palatsissaan suuret juhlat, jossa on tuhansia filistealaisten johtajia nauramassa Simsonille. Juhlien aikana pilkattu Simson pyytää saada ottaa tukea palatsin pilarista.

”Silloin hän huusi Herraa avukseen ja sanoi: ”Herra, minun Jumalani, muista minua! Anna minulle vielä tämän kerran voimia, että saisin yhdellä kertaa kostetuksi filistealaisille molempien silmieni menetyksen!” Simson tunnusteli kahta keskipilaria, joiden varassa rakennus oli, ja painoi oikean kätensä toista ja vasemman kätensä toista pilaria vasten. Sitten hän sanoi: ”Menköön minulta henki samalla kuin filistealaisilta!” Simson ponnisti voimansa äärimmilleen, ja rakennus luhistui päämiesten ja kaikkien sisällä olevien päälle. Näin hän surmasi kuollessaan enemmän vihollisia kuin oli surmannut eläessään.”
Tuom. 16.

Jesus' Death on the Cross Hour By Hour - HubPages — Omiensa pettämä, pilkattu, häpäisty – kuollessaan kuoleman voitti. Jeesus Kristus, Suuri Lunastaja.

Kristityt opettajat ovat nähneet Simsonissa Kristuksen esikuvan, joka kuollessaan, kädet suoriksi levitettyinä, tuo pelastuksen. Kristus kukisti vihollisensa juuri kuolemansa kautta, kädet ristille levitettynä – vähän niin kuin Simson kukisti eniten vihollisiaan kädet levitettynä ja henkensä antaen.

Simson on myös vähän niin kuin se ristinryöväri, joka juuri viimeisinä sanoinaan sanoo Jeesukselle, ”muista minua…” Simson huusi Jumalaa, ja rukoili, viimeisinä sanoinaan: ”Herra, minun Jumalani, muista minua!” (Tuom. 16:28.)

Tervetuloa Uskontunnustus -kurssille Helsingin Raamattukoululle!

Alussa kerroin tulevasta Uskontunnustus -kurssista, jonka pidän Helsingin Raamattukoululla 7.–8.10. Voit ilmoittautua kurssille laittamalla Jari Jolkkoselle (toimisto@helsinginraamattukoulu.fi) sähköpostia. Kurssin ohjelman löydät tästä linkistä. Jesajan kirjan lause toimii hyvänä kurssin kaneettina: ”Ellette usko, te ette kestä.” (Jes. 7:9.) Nyt on tärkeää uskoa. Seiso rohkeasti kirkon apostolisessa uskossa. Usko on taistelevan seurakunnan pelastuksen haarniska. Pukeudu tuohon haarniskaan.

Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja kolmiyhteisen Jumalan siunausta!

Juho Sankamo

Joosua ja perintöosa

Olen mukana Piplia-seuran Vanhan testamentin käännöstyöryhmässä ja seuraavien vuosien aikana käännämme koko VT:n nykysuomeksi. Projekti on ollut itselleni jo tässä alkuvaiheessa tosi innostava. Raamattu on pohjaton lähde, joka yllättää ajankohtaisuudellaan, ja sillä, kuinka sieltä saa voimia ja innostusta. Tällä kerralla tulen käsittelemään Joosuan kirjaa, ja siksi tätä ”uutiskirjettä” voidaankin kutsua ”tsemppiviestiksi”. Joosuan kirjassa puhutaan nimittäin paljon innostumisesta, asioiden tekemisestä ja oman paikan ottamisesta.

Hengellistä sodankäyntiä ja hybridivaikuttamista

kuvapankkikuvat ja rojaltivapaat kuvat aiheesta joosua, papit, ram horns ja jericho - jericho walls

Joosuan kirjassa kerrotaan, kuinka Israel valloitti Luvatun maan kanaanilaisilta. Teoksessa korostetaan, että Jumala itse antaa tuon maan kansansa käsiin, ja että Herra itse taistelee kansansa puolesta.

Tämä ei ole, uutisista tuttuja termejä käyttääkseni, ”konventionaalista sodankäyntiä”, vaan kyse on ennen kaikkea hengellisestä sodankäynnistä. ”Herra kävi sotaa Israelin puolesta” (Joos. 10:14). Jatkuvasti korostetaan, että Herra antaa viholliset Israelin ”käsiin”. Jerikon muurit sortuvat, kun papit kantavat liitonarkkua ja kansa ylistää Jumalaa rukousmarssillaan. (Joos. 6.)

Vaikka kirjassa on paljon taistelemista, niin Joosuan kirjassa korostetaan, että jumalanpalvelus on Israelin kaikkein tehokkain ase sen vihollisia vastaan. Tämä kannattaa meidänkin muistaa. Jumalanpalvelukseen osallistuminen ei ole kiva harrastus, vaan sodankäyntiä paholaista vastaan.

Tässä Joosuan kirjan katsauksessa nostan esiin kolme asiaa:

Mielialojen merkityksen voitolle tai häviölle.
Hengellisen sodankäynnin.
Oman osan ottamisen.

Mielialavaikuttamista

Lähdetään liikkeelle mielialoista. Luvussa Joos. 1 Jumala valaa rohkeutta ja intoa Joosuaan. ”Minä olen sinun kanssasi… Minä en jätä enkä hylkää sinua. Ole rohkea ja luja… älä pelkää, äläkä lannistu.” (Joos. 1:5–9.) Näillä sanoilla on varmasti ollut iso merkitys Joosualle. Niillä Jumala on valanut häneen rohkeutta ja intoa. Tässä onkin yksi tärkeä syy Raamatun tuntemiselle. Löydät sieltä rohkaisua ja voimavaroja, inspiraatiota. Ennen Israelin hyökkäystä luvattuun maahan kuulemme paljon tsemppausta ja hengennostatusta.

Jos on jo ennen taistelua aivan maansa myynyt, niin voittoja on turha odottaa. Arkiset huolet ja murheet nakertavat luottamusta ja syövät miestä. Silloin on vaikea nukkua, levätä, ajatella kirkkaasti, tehdä töitä tai käydä rohkeasti taistoon. Meistä jokainen tarvitsee hengennostatusta ja rohkaisua.

Juuri ennen kuin Israel hyökkää vihollisten kimppuun, Joosuan kirjassa todetaan, että näiden vihollisten henki (tai into), kirjaimellisesti, lamasi pohjalukemiin. Heprealaisessa alkutekstissä tämä tulee ilmi kuvainnollisella tavalla. Vihollisten ylle putoaa (lankeaa) kauhu, joka lamauttaa heidät kaikki. (Joos. 2:9.) Mieli maassa, masentuneina, taisteluista ei tule mitään. Jerikossa asuva portto Rahab tietää kertoa, missä asennossa Jerikon sotilasmiehet seisovat. Tarkka käännös on tönkkö, mutta kuvaava: ”Kuullessamme teistä [Israelista] meidän sydämemme suli (sisu hävisi), miesten henki ei enää noussut teidän edessänne, sillä Herra” on teidän Jumalanne. (2:11.) Tässä on kyse vihollisten innon ja taisteluhengen romahtamisesta.

September 28: Personal Protection – The Whole Armour Of God – Open Arms Fellowship

Nykyään uutisissa puhutaan koko ajan sodasta, ja niinpä sotatermit ovat tulleet tutuiksi. Ehkä tätä hengellistä mielialavaikuttamista voidaan verrata hybridisodankäyntiin, joilla kanaanilaiset sotilaat pehmitettiin ennen varsinaista hyökkäystä. Joka tapauksessa on ihan tutkittu juttu, että jos ihmisillä on kovasti intoa, niin yleensä siitä seuraa myös todellista menestystä. Ja päinvastoin: pessimismissä rypemisestä ei seuraa suuria voittoja. Tarvitsemme hengennostattajia.

Raamatussa hengennostatusta korostetaan paljon. Tuomari Debora on yksi kovimpia hengennostattajia. ”Nouse, nouse Debora!”, julistetaan jakeessa Tuom. 5:12. Nuo samat käskyt, auri, auri! Nouse, nouse! löytyvät myös Jesajan kirjasta. Jumalaa kutsutaan nousemaan, Jes. 51:9. Siionia käsketään heräämään, nousemaan, ja pukeutumaan, Jes. 52:1. Itse asiassa, Paavali puhuu paljon siitä, että uskovien tulee pukeutua Jumalan sota-asuun. ”Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus.” (Room. 13:14.) ”Meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo.” (1. Tess. 5:8.) Jos olemme pukeutuneet Kristukseen, jos meillä on taisteluasuna usko, toivo ja rakkaus – niin silloin meillä on hengellisesti sellainen mieli, Henki päällä, että viholliset eivät voi voittaa meitä.

Aina ei mene niin kuin Strömsössä – mitä sinä teet nimellesi?

Joosua ja Israel kohtaavat maanvalloituksessaan monia vastoinkäymisiä. Yhden kerran viholliset, Ain kaupugin sotilaat, lyövät israelilaisia oikein kunnolla. Joosua on kauhuissaan ja selittää Jumalalle pelkoaan: ”Kun kanaanilaiset ja kaikki tämän maan asukkaat kuulevat tästä, niin silloin he piirittävät meidät, ja tuhoavat nimemme tästä maasta. Ja mitä sinä teet sinun pyhälle nimellesi?” (Joos. 7:9.)

Joosuan rohkeus murenee. Hän olisi valmis pakenemaan häntä koipien välissä takaisin Jordanin itäpuolelle. Joosuan mieliala on yhtä onneton kuin niiden kanaanilaisten, jotka pakenivat aiemmin Israelin tieltä. Joosuan kysymys Jumalalle on tärkeä: ”Mitä sinä teet sinun pyhälle nimellesi?”

Jumalan nimen uskottavuus ja luotettavuus on tavallaan sidottu hänen kansaansa. Jos kansa tuhoutuu, meneekö Jumalan nimeltä silloin uskottavuus, kunnia ja maine? Nimi on tavallaan brändi, ja siihen liittyy brändilupaus. Jumalan nimi oli yhdistetty Israelille annettuihin lupauksiin. Jäävätkö Jumalan lupaukset ja sanat nyt toteutumatta? Eivät. Itse asiassa, Joosuan kirjassa Jumalan lupausten täyttyminen on keskeinen teema. Kirjan lopussa, kun kansa on asettunut Luvattuun maahan, korostetaan, että nyt nuo kaikki lupaukset ja Herran sanat ovat toteutuneet pienintä yksityiskohtaa myöten. (Joos. 21:43; 23:14). Jeesuksen nimi on hepreaksi Joosua. Joosuan kaima, Jeesus, täyttää kaikki kirjoitukset: lain, profeetat ja kirjoitukset. Jumalan nimeen voi luottaa, meidän ihmisten synneistä ja heikkouksista huolimatta.

Jeesus opetti Isä meidän rukouksen, joka alkaa näin: ”Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi.” Meidän Isämme pyhyys ja valta näkyy siinä, että hänen valtakuntansa ja tahtonsa tulee ja toteutuu myös maan päällä, niin kuin taivaissa.

Hän on valinnut hyvän osan – perintöosat jaossa

Joosuan kirjassa Israelin heimot ottavat haltuunsa maat, perintöosat, jotka Herra on heille luvannut. Perintöosilla on monia nimiä: osa ja arpa, maaosuus ja perintö. Hepreassa näitä kuvataan sanoilla nahal ja halaq. Kaikille muille heimoille paitsi Leevin heimolle kuuluu perintöosana maa-alue. Leevin heimo oli pyhitetty pappeuteen, ja siksi leeviläisille ei kuulunut maaosuutta, vaan heidän osuutensa oli ”Herran tuliuhrit”, itse ”Jumala” ja ”Herran pappeus”. Tietysti koko Jumalan kansa on pyhitetty ”papilliseksi kuningaskunnaksi”, ja siksi kaikilla tulee olla ”osallisuus Jumalaan”, mutta kuitenkin VT:n aikana, niin kuin nytkin, papit olivat erityisesti pyhitetty Jumalalle.

”Leeviläisillä ei ole mitään maaosuutta (halaq) teidän keskellänne, sillä heidän osansa (nahal) on Herran pappeus.” (Joos. 18:7)

”Ainoastaan Leevin heimolle ei annettu maaosuutta (nahal), sillä heidän osuutensa (nahal) oli Herran tuliuhrit… sillä Herra, Israelin Jumala, Hän, on heidän osuutensa (nahal), niin kuin hän on luvannut heille.” (Joos. 13:14, 33)

Vastaavia kohtia löytyy muistakin kirjoista. Jumala sanoi Aaron-papille: ”Minä olen sinun osuutesi ja perintösi Israelin keskellä.” (4. Moos. 20:20; ks. myös 5. Moos. 10:9; 18:1–2; Hes. 44:28.)

Evankeliumissa Jeesus kutsui 12 opetuslastaan olemaan kanssaan aina (Mark. 3:14). Tämä oleminen Jeesuksen kanssa oli lähtökohtana kaikelle muulle. Evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen vierailleen Martan ja Marian kotona. Martta reippaili keittiössä, mutta Maria asettui Jeesuksen jalkojen juureen kuuntelemaan hänen opetustaan. Jeesus sanoi hänelle: Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois (Luuk. 10:42).

Psalmeissa puhutaan paljon siitä, että Jumala on ihmisen osa ja perintö.

”Herra on minun osani (halekei JHWH). Minä olen sanonut pitäväni sinun sanastasi kiinni.” (Ps. 119:57.)
”Lihani ja mieleni (sydämeni) on loppu. Minun sydämeni tukikallio, Herra on osani (helki) ikuisesti.” (Ps. 73:26.)
”Herra, sinä olet minun perintöosani.” (Ps. 16:5–6.)

Nyt kun niin moni haalii omaisuutta, joka on sinänsä hyvää, kannattaa muistaa, että se paras osa on kuitenkin Jumala, oma paikka Kristuksen jalkojen juurella. Omaisuutta saa rahalla. Jumalan saa uskolla, ja usko voittaa kaiken. Usko avaa kaikki portit.

Luvussa Joos. 22 esiintyy episodi, jossa Jordanin joen itäisiä heimoja syytetään siitä, että he ovat rakennuttaneet epäilyttävän alttarin. Todellisuudessa nämä itäiset heimot rakensivat alttarin muistomerkiksi siitä, että hekin olivat osallisia Herrasta. (helek ba-JHWH, Joos. 22:27.)

Kysymys siitä, kuka on osallinen Herrasta, on keskeinen kysymys. Joosuan kirja päättyykin siihen, että Joosua pyytää Israelin kansan valitsemaan, ketä se haluaa palvella. Joosua itse näyttää esimerkkiä. ”Minä ja perheeni palvelemme Herraa.” (24:15.)

Maa perintöosana kuuluu yhteen Jumalan kanssa, koska maa on Jumalan antama lahja. Ilman Jumalaa ei ole Jumalan kansaa, ei luvattua maata eikä mitään muutakaan luotua. Jos kansa hylkää Jumalan, Herra ajaa heidät pois tuosta maasta. Pyhä maa on tarkoitettu pyhän Jumalan palvelemiseen. Tämänkin vuoksi osuus Jumalassa on valtavan tärkeä asia.

Ota oma osasi

Kaleb on yksi Joosuan kirjan sankareista. 40-vuotiaana hän oli ollut rohkea vakoilija, joka innosti israelilaisia valloittamaan luvattu maa (4. Moos. 13–14). Nyt, 85-vuotiaana, hän haluaa ottaa sen, minkä Herra on hänelle luvannut eli Hebronin. (Joos. 14:13.) Vanha mies menee Joosuan puheille: ”minä olen tänään vielä yhtä mahtava, kuin” ollessani neljäkymppinen. Olen nyt voimakas ”taistelemaan, menemään ja tulemaan”, niin kuin ennenkin (Joos. 14:11). Kaleb sanoo Joosualle näin: ”Ehkä Herra on kanssani, niin että voin karkottaa viholliseni, niin kuin Herra on luvannut.” (Joos. 14:12.)

Tuo sana ”ehkä” (raamatullisella ja modernilla heprealla ulai) on yllättävä. 85-vuotias Kaleb ei ollut varma onnistuuko hän, tai olisiko Herra hänen kanssaan. Mutta hän yrittää, koska ehkä Herra on kanssani. Ja Herra on kuitenkin luvannut tuon maan minulle. Usein jätämme asioita tekemättä, koska emme ole täysin varmoja. Ehkä tarkoittaa epävarmuutta, mutta myös mahdollisuutta. Kotiseurakunnassani kirkkoherra kertoi saarnassaan omasta pappiskutsumuksestaan. Hän kertoi erään nuoren miehen kyselleen, mistä hän voi olla varma omasta kutsumuksestaan, omasta osastaan tässä elämässä. Kirkkoherra oli todennut, että ei hän voikaan olla 100 % varma asiasta. Mutta, hän on ollut pappina vuosikymmenien ajan, ja tämä on ollut niin jännittävää ja hienoa, että jos se on ollut vain erehdys, ja väärinkäsitys, niin silloin se on ollut tosi hieno erehdys.

Huonoin osa on osattomuus

Isoin ongelma on varmasti se, ettei ota mitään osaa haltuunsa, koska on epävarma, laiska tai ei vain huvita. Luvussa Joos. 18 kerrotaan, että seitsemän Israelin heimoa jahkailivat oman osuutensa haltuun ottamisessa. ”Jäljellä oli vielä seitsemän Israelin heimoa, jotka eivät vieläkään olleet ottaneet omaa perintöosuuttaan (nahal). Joosua sanoi näille Israelin pojille, kauanko te vielä vitkastelette ennen kuin menette perimään sen maan, jonka Herra, isienne Jumala, on teille antanut.” (Joos. 18:2–3.)

Kaleb ei vitkastellut. Hän halusi oman osuutensa, vaikka hän olikin jo niin vanha, ja vaikkei hänellä ollutkaan 100 % varmuutta. Hänelle riitti Jumalan lupaus, ja halu ottaa se, mikä hänelle oli luvattu. Jokaiselle meistä on annettu jotain. Talentti, viisi leipää ja kaksi kalaa, muutama tyhjä öljyastia… jotain pientä. Raamatussa on melkein sääntönä, että ihmiset saavat paljon aikaa tosi pienellä, kun Jumala auttaa heitä. Kyse on siitä, mitä ihminen tekee sillä osalla, isolla tai pienellä osalla, joka hänelle on annettu.

Kaikki, joissa henki pihisee

Joosuan kirjaa lukiessa väkivallan määrä yllätti ainakin itseni. Kaupunkeja vihitään tuhon omaksi (herem). Luvussa Joos. 10 on erityisen paljon väkivaltaa. Tässä luvussa mainitaan identtisesti 6 kertaa, että miekka nieli ”kaikki sielut [nefes], jotka olivat siellä.” Jakeessa 10:40 todetaan, että Joosua valloitti koko maan, löi kuoliaaksi sen kuninkaat, eikä jättänyt ketään jäljelle. Hän myös vihki tuhon omaksi (herem) ”kaikki hengittävät” (kol ha-nesamah). Tämä määritelmä, että kaikki hengittävät tapettiin, kuvaa totaalista tuhoa.

Virressä veisataan, ”kaikki, joissa henki on, kiittämään jo tulkohon.” Ja itse asiassa, nuo sanat, kaikki hengittävät, (kol ha-nesamah), löytyvät identtisesti vain kahdesta kohtaa koko Raamattua, nimittäin Joos. 10:40 ja Ps. 150:6. Tuossa Psalmin jakeessa, 150:6, ei tuhota kaikkia, joissa henki pihisee, vaan siinä todetaan, että ”kaikki, joissa on elämän henkäys (kol ha-nesamah), ylistäkää Herraa! Halleluja!” Tähän käskyyn päättyy koko Psalmien kirja. Kotiseurakunnassani veisataan aina messussa ”kiittäkää kaikki kansat, kiittäkää Jumalaa.” Tämä onkin koko pelastushistorian, Jumalan sanan, suurempi visio ihmiskunnalle, kaikille maailman kansoille, kaikille meille, jotka hengitämme.

Täytyy aina muistaa, että Raamatun yksittäisiä kirjoituksia tulee lukea Raamatun muiden kirjoitusten valossa. Kun luemme Joosuan kirjan väkivaltaisia kohtia, niin viime kädessä näitä Joosuan kirjan kohtia pitää tulkita sen toisen Joosuan, eli Jeesuksen, näkökulmasta.

Uusimpia arkeologisia näkökulmia Joosuan kirjaan

Viime aikoina Joosuan kirja on ollut arkeologisten löytöjen kannalta keskeisesti esillä. Kirjoitin aiheesta artikkelin Uusi Tie -lehteen. Voit lukea artikkelin tästä.

Siunattua apostoli Pietarin ja Paavalin juhlapäivää, 29.6.2022,

Juho Sankamo, TT

040 6712 145

Juho Sankamo