Niilin joen rannoilla syntyi korkeakulttuuri jo 2600-luvulla eKr. Niilin tulvavesillä osattiin keinokastella laajat viljelymaat. Egypti oli todellinen vilja-aitta, josta ostettiin viljaa ja leipää, niin kuin Joosef-kertomuskin osaltaan todistaa (Gen. 37). Historiantutkijat jakavat Egyptin historian seuraaviin kausiin:
Vanha valtakunta, 2665–2155 eKr.
Ensimmäinen välikausi, 2155–2061
Keskivaltakunta, 2061–1650
Toinen välikausi, 1650–1551
Uusi valtakunta, 1554–1080
Kolmas välikausi, 1080–715
Myöhäiskausi, 712–332
Egyptin faaraoilla oli 2600–2500 -luvuilla suorastaan pakonomainen tarve rakentaa itselleen mitä hulppeampia hautamonumentteja, pyramideja. Farao Kheops rakennutti pyramideista suurimman Gizan autiomaalle, nykyisen Kairon viereen. Tuo Kheopsin pyramidi katettiin valkoisella kalkkikivellä, niin että se kimalteli autiomaan auringossa. Tuo Kheopsin lähes 150 metriä korkea pyramidi oli aikansa pilven piirtäjä. Pyramidit olivat faraoiden hautoja. Eräs tutkija kutsuu pyramideja muinaisiksi ”jumalallistamiskoneiksi” – nimittäin egyptiläiset uskoivat faaraon muuttuvat niissä jumalaksi.
Uskottiin, että farao yhdistyy kuoltuaan auringonjumalaan, Ra’aan. Uensisin hallituskaudelta, vuodesta 2470 eKr. lähtien, pyramidien seiniin kirjoitettiin pyhiä loitsuja, joita papit lukivat hautajaisissa. Näillä loitsuilla uskottiin olevan maagisia voimia. Uskottiin, että nuo muureihin kirjoitetut loitsut saivat hallitsijan nousemaan taivaaseen ja yhdistymään jumalaan.
Kevein sydämin viimeisellä tuomiolla?
Tietääksemme egyptiläiset olivat ensimmäisiä, jotka uskoivat kuoleman jälkeiseen viimeiseen tuomioon. Tällaisesta uskosta on selviä merkkejä jo 2100-luvulta eKr., eli vanhan valtakunnan loppupuolelta. Tuonpuoleisessa sakaalipäinen Anubis-jumala, kuolleiden kaitsija, johdattaisi vainajan saliin, jonka keskellä olisi iso vaaka. Tuomiota johtaisi Osiris-jumala. Salin ympärillä, aitiopaikoilla, istuisi 42 pikkujumalaa. Oikeussaliin tultuaan vainaja lausuisi kullekin 42 jumalalle tunnustuksensa eli vakuuttelisi heille olleensa hyvä ihminen.
”En ole tehnyt pahaa ihmisille. En ole antanut kenkään nähdä nälkää…” Tämän jälkeen vainajan sielu luetteli kaikki hyvät tekonsa. ”Olen antanut leipää nälkäisille. Olen ollut isänä sille, jolla ei isää ole…”
Näiden tunnustusten jälkeen vaa’alle asetettaisiin vainajan sydän. Toiseen vaakakuppiin asetettaisiin oikeudenmukaisuuden jumalattaren, Maatin, sulka. Vaakaa vartioi herkeämättä nälkäinen krokotiilidemoni, joka hävittäisi välittömästi kadotukseen tuon sydämen, mikäli se painaisi höyhentä enemmän. Vaakakupissa ratkeaisi siis ihmisen ikuinen elämä. Egyptiläiset uskoivat, että sydän on ihmisen persoonan keskus. Siellä asui sielu ja viisaus.
Toivoa sopi, että ihminen saisi lähteä tästä maailmasta ”kevein sydämin”.
Egyptiläinen taivas? Pyramidien hautakammioiden seiniin kuvattiin ideaalikuvaus vainajan elämästä. Se oli Egypti ilma vitsauksia: ei köyhyyttä, sairautta, ruttoa ja nälänhätää. Uskottiin, että tuossa ”taivaassa” vainaja saisi elää täydellistä elämäänsä. Hän olisi ikuisesti nuori, hänen vaimonsa oli kaunis ja nuori, lapset olivat mukavia. Palvelijat olivat mukana – auttamassa.
